Kirjailija

Nainen, jossa on vaalea, lyhyt hiukset, seisoo mustan taustan edessä. Hänellä on valkoinen höyhenhuppu ja hänellä on mukanaan suuri, pyöreä seinälauta, jota hän pitelee kädessään. Lauta on maalattu tai painettu kuvaksi, jossa on mustavalkoinen kaunis luontomaisema. Hän pitää kädessään harjaa ja näyttää siltä, että hän on tekemässä taidetta tai työskentelee taiteellisen projektin parissa.

Susanna Lavikainen syntyi Helsingissä vuonna 1967 ja kasvoi Espoossa, missä hän vaihtoi koulukirjat piirustusvihkoon ja alkoi kulkea omia tarinapolkujaan.


Hän kouluttautui mainospiirtäjäksi ja työskenteli myös painoviestinnän, myynnin ja digimarkkinoinnin parissa – mutta mielikuvitus pysyi aina mukana, kynän kärjessä.


Luonto, runot ja oudot otukset ovat inspiroineet häntä lapsuudesta saakka, ja kaipuu satujen maailmaan on säilynyt vahvana.


Esikoisteoksensa hän kirjoitti antaakseen äänen sisäiselle seikkailijalleen ja koska myös aikuiset ansaitsevat eksyä tarinoihin, joissa voi löytää itsensä uudelleen.

Tilaa kirja signeerauksella laittamalla viestiä susannalavikainen@gmail.com.

Valkoinen kirja, jossa keskellä on penger, jossa on neljä eri väristä kiveä ja jotakin symbolista, sekä köysi, jossa on kynsiä, ja koristeellisia kuvioita, kirjan nimi on "Pöllö ja Gea" suomeksi, ja kirjoittaja on Susanna Lavikainen.

Miksi kirjoitin tämän kirjan

Kaikki alkoi oudoista unista.
Vuosi oli 2012, eikä elämäni sinällään enteillyt mitään kovin yliluonnollista. Se oli jo sitä ennenkin. Mutta sitten uniin alkoivat ilmestyä runot. Sanoja, jotka eivät olleet vain kauniita tai kummallisia, vaan loitsumaisia. Niissä oli rytmi, voima ja jokin käsittämätön vetovoima. Ne eivät tuntuneet omiltani, vaikka tulivatkin suoraan sisältä. Ihan kuin joku muu olisi jättänyt ne yöpöydälleni, ilman selityksiä.
   

Aluksi ihmettelin. Sitten hämmennyin. Ja lopulta, kuten uteliaalle ja hieman liian mielikuvitusrikkaalle sielulle kuuluu, innostuin ja päätin seurata niitä.
   

Nuo unien loitsut alkoivat muodostaa tarinan ydintä. Ne vetivät puoleensa hahmoja, maisemia, muinaisia voimia, lintuja, metsäolentoja ja kaikenlaista kummaa. Oli kuin tarina olisi ollut olemassa jo valmiina jossain hämärässä kerroksessa, ja minun tehtäväni oli vain sukeltaa sinne taskulampun kanssa ja kirjata muistiin, mitä näin. (Tai joskus enemmänkin harhailla ilman lamppua ja toivoa, että kompastun johonkin juonenkäänteeseen.)
   

Kirjoitin hitaasti ja välillä nopeammin. Joinain öinä loitsut tulivat kuin itsestään, toisina taas tuijotin Wordia kuin se olisi vanha, passiivisaggressiivinen tyyppi, joka ei sano mitään, vaikka minä kuinka yritän. Välillä tarina katosi kokonaan kuukausiksi, vuosiksi… ehkä se meni lepäämään. Ehkä minäkin menin.
   

Yli kymmenen vuotta kului. Kirjoitin pöytälaatikkoon, muistiinpanoihin, servietteihin, post-it-lappuihin ja joskus suoraan sydämestä. Välillä into paloi kuin ahjo, välillä hiillos hiipui lähes olemattomiin. Mutta jossain pohjalla oli aina sama vahva tunne: tämä pitää kirjoittaa. Tämä tarina haluaa tulla kuulluksi.
   

Tarinan ytimessä on jotain, joka ei jättänyt rauhaan, ehkä siksi, että se ei ole vain tarina.

Se on kertomus rohkeudesta, sisäisestä voimasta ja siitä, kuinka joskus oudoin viisaus tulee untuvaiselta pöllöltä tai tuliselta sarvipäältä.
   

Joskus kirjoittaminen oli kuin painisi metsänpeiton tai Eksyttäjän kanssa. Et näe mihin olet menossa, mutta tunnet, että suunta on oikea. Ja jos ei ole, niin ainakin maisemat ovat mielenkiintoiset.
   

Tämä kirja syntyi hitaasti, mutta varmasti, juuri niin kuin sen pitikin. Nyt se on käsissäsi. Ja olen siitä salaa (ja vähän julkisestikin) ylpeä.

Susanna (tai Suski, tai mumma – riippuu, keneltä kysyt)